Kun terveestä tehdään potilas – ylidiagnostiikka paisuttaa terveydenhuoltoa

Suomalaiset hakeutuvat erilaisiin terveystutkimuksiin aiempaa herkemmin, ja terveydenhuolto etsii sairauksia yhä varhaisemmassa vaiheessa. Samalla yleistyy ilmiö, jossa asiakas saa diagnoosin vaivasta, joka ei tosiasiassa vaatisi hoitoa. Tätä kutsutaan ylidiagnostiikaksi, ja sen vaikutukset ulottuvat yksittäistä vastaanottokäyntiä laajemmalle.

Ylidiagnostiikassa havaitaan sairaus, joka ei todennäköisesti olisi koskaan aiheuttanut oireita tai lyhentänyt asiakkaan elinikää. Tarpeeton diagnoosi voi käynnistää tutkimusten ja hoitojen ketjun, joka ei tuo terveyshyötyä, mutta voi lisätä huolta ja altistaa turhille haittavaikutuksille. Samalla jokainen tarpeeton tutkimus tai hoito vie aikaa ja resurssia niiltä, jotka todella tarvitsevat hoitoa. 

– Ylidiagnostiikka liittyy tilanteisiin, joissa oireita tai löydöksiä tulkitaan liian herkästi sairauksiksi ja tutkimuksia tehdään varmuuden vuoksi. Samalla medikalisaatio laajentaa lääketieteen rajoja ilmiöihin, joita ei aiemmin ole pidetty sairauksina, ja defensiivinen lääketiede lisää tutkimuksia lääkärin oikeudellisen aseman turvaamiseksi. Siksi on tärkeää arvioida tarkkaan, milloin tutkimukset ja hoidot todella hyödyttävät potilasta ja milloin niistä voi olla jopa haittaa, kertoo vastuualuejohtaja Simo Rehunen.

Harkittu hoito hyödyttää

Moni odottaa hoidolta nopeaa ja näkyvää muutosta, mutta odotuksia on usein tarpeen maadoittaa. Kaikki hoidot eivät tuota suuria vaikutuksia, ja monen lääkkeen hyöty on luonteeltaan hienovaraista tai kohdistuu vain tiettyihin potilasryhmiin.

Suurta hyötyä tuottavaa hoitoa ovat esimerkiksi tyypin 1 diabeteksen insuliinihoito sekä keuhkokuumeeseen määrätty antibiootti. Sen sijaan esimerkiksi virushengitystieinfektioihin määrätty antibiootti ei paranna tautia, vaan altistaa tarpeettomasti suolistohaittavaikutuksille.

Myös diagnostiikan tukena tehtävää kuvantamista ja laboratoriopalveluita tulisi hyödyntää harkiten.

Yksilöllinen arvio ohjaa hoitoa

Hyvä hoitopäätös ei synny siitä, aloitettiinko hoito vai ei, vaan siitä, että päätös tehdään ymmärtäen hoidon hyödyt, haitat ja vaihtoehdot. Kun asiakas osallistuu päätöksentekoon ja saa realistisen käsityksen hoidon vaikutuksista, tarpeettomien hoitojen määrä vähenee ja hoito kohdentuu niille, jotka siitä eniten hyötyvät. Kun terveydenhuollon rajalliset voimavarat ohjautuvat oikein, jonot lyhenevät ja hoitoon pääsee nopeammin silloin, kun tarve on todellinen.

– Hoidon tarpeellisuus ei ole yksiselitteinen kysymys. Samasta hoidosta voi olla yhdelle ratkaiseva hyöty, kun taas toiselle vaikutus jää marginaaliseksi. Siksi hoitopäätösten tulisi perustua myös siihen, mikä on kullekin ihmiselle merkityksellistä, Rehunen jatkaa. 

Myös potilasviestinnällä on keskeinen rooli. Esimerkiksi tuki- ja liikuntaelimistön vaivoissa neutraalien termien, kuten kuluma, ikääntymiseen liittyvä muutos tai rispaantuma, käytön myötä kuvantamislöydösten todellista luonnetta voidaan kuvata paremmin ja ehkäistään tarpeetonta huolta sekä ylihoitoa.

– Samalla muistutus terveellisistä elintavoista on paikallaan. Esimerkiksi liikkumattomuuden, tupakoinnin ja alkoholin käytön kustannukset yhteiskunnalle ovat miljardiluokkaa. Paljon kyse on ihmisten arkisista valinnoista: terveellinen ruokavalio, nautinnollinen elämäntilanteeseen sopiva liikunta, laadukas uni, alkoholin vähäinen käyttö, tupakoimattomuus ja stressin ja ahdistuksen hallinta hyödyttävät enemmän kuin yksikään yksittäinen tutkimus tai lääke, Rehunen muistuttaa.